Vilttitossu, eli tuttavallisemmin Viltti, Viltsu, Vilardi, Posu jne.

Seitsemänvuotiaaksi kääntyvä suomenhevostamma, joka siirtyi omistukseeni viime vuoden lokakuussa. Matka ei ole alkanut kovin ruusuisesti, niin kuin minulla tuppaa näissä hevoshommissa ilmeisesti toistuvasti käymään...Viltti oli tullessaan kipeä, kauttaaltaan pahasti jumissa ja hengitysteissä häikkää. Neiti oli niin kipuinen ja kiukkuinen, ettei olisi saanut edes harjata. Lihaksisto oli todella hellänä. Ravivalmennus oli vaihtunut lokakuussa maneesissa työskentelyyn ja tallikin vaihtui pariin otteeseen. Liekö joku viirus iskenyt, mitään tammasta ei koskaan löytynyt, ei verestä, keuhkoista, eikä mistään muualtakaan.

Nyt Posu alkaa onneksi ilmeisesti toipumaan. On jo muutama ratsastuskerta päästy ilman selittämätöntä puuskutusta etenemään. Olisiko keuhkot vain olleet liian rasittuneet tai alkavaa puhkuria ilmassa, kuka näistä tietää???

Viltin raviura on siis ainakin toistaiseksi taka-alalla, tiedä sitten vaikka joskus innostuisinkin vielä yrittämään. Täytyy neidin vaan ensin vähän kasvaa, ainakin korvien välistä. Liekö näiden Fannin Muistolaisten kehitys hieman hidasta...

Yritämme parhaillaan löytää kentällä tasapainoa, jotta tuo hartaudella kasvatettu reppu olisi hiukan helpompi kantaa. (Siis hevosen reppu, ei minun. ) Ja olisihan se suotavaa, että jalatkin alkaisivat mahtumaan sinne mahan alle vähän eri tavalla kuin ennen. Nyt ne vielä ovat solmussa milloin mihinkin suuntaan, eikä takapäässä ole työntöä nimeksikään. Jossain ne takajalat siellä laahaavat perässä. Onkohan tamma unohtanut, että sillä edes on ne?

Onnekseni Viltti on helkkarin hyvä suustaan. Ei tarvitse sen asian kanssa taistella. Eikä se mikään tunnoton pökkelökään ole, melkoisen herkkä kapistus istunnalle. Tavoite on saada posu ratsukantakirjaan syksyllä. Saapi nähdä kuinka käy. Nyt on saanut lepäillä vaan jonkin aikaa ja liikutus ollut kevyttä. Jospa pian pääsisi kunnolla tekemään töitä.

Viltti on melkoinen persoona. Alkuviikkoina tamman iso pylly vaan heilahti ja meikäläistä vietiin narun päässä milloin kuratarhassa mahallaan, milloin pitkin pihaa heinäpaalille. Ratsastamisestakaan ei meinannut tulla mitään, kun minä en ehtinyt kyytiin, kun jo mentiin pukkilaukkaa pitkin kenttää. Toisen jalan sain jalustimeen ja kohta jo makasinkin hevosen mahan alla hiekkaa housut täynnä. Nämä konstit ovat jo onneksi jääneet. Kop kop.

Tallissa tamma oli alkuun rauhaton ja malttamaton. On nykyäänkin vielä joskus, mutta vähenemään päin. On pakko tottua seisomaan rauhassa ja katselemaan kattoon, kun allekirjoittanut saattaa joskus olla vähän hidas toimissaan. Minä kun tykkään siitä hevosen kanssa puuhastelusta. Sain koulusta hyvän vinkin, miten rauhoittaa hevosta ja luoda positiivista ilmapiiriä. Pitää laulaa, sillä laulaessa ei koskaan ole kiukkuinen. Niinpä minä sitten viime kerralla hoilotin tallissa oikein kunnolla. Olihan se tamma hiljaapaikoillaan, mutta luulen, että se ei vaan uskaltanut liikkua. Ainakin mulkoili ihan siihen tyyliin, kuin olisi jonkun pahemmankin sarjamurhaajan kanssa samassa kopissa.

Jonkun asteinen murrosikä sillä taitaa tällä hetkellä olla päällä, sen verran usein nuo mielialat vaihtelevat ja käytös on sen mukaista. Silmästä näkee, että jonkinlainen juoni siellä pääkopassa taas kehittyy ja kypsyy. Tai sitten se on vaan tamma. Minulla ensimmäinen sellainen, joten opittavaa varmasti riittää. Seurallinen ja ystävällinen se kuitenkin on. Töitä tykkää tehdä ja yrittää (ainakin melkein aina) parhaansa. Suomenhevonen isolla S:llä.

- Kira